janiluopajarvi

Urheilu vs. liikunta / Puuro vs. velli

Peruskoulun liikuntatunneista on aikaa jo vuosia, mutta edelleen palaa näin lumisina talvina mieleen se, että eipä ole tullut suksiin tartuttua sitten peruskoulun. 

Lapsena pidin hiihtämisestä ja omassa mummolassani Luopajärven kylässä, oli hyvä latuverkosto jolla hiihtää, eikä aina edes tarvittu valmiita latuja. Hiihdimme pikkuveljeni kanssa usein pitkiä lenkkejä ja meidän päämäärämme hiihtäessä oli löytää hauskoja ja jännittäviä paikkoja luonnosta ja pitkiä mäkiä. Hiihtäminen ei ollut vielä pakkopullaa, vaan se oli vielä hyvää ja tervettä liikuntaa.

Peruskoulussa hiihtäminen muuttui urheiluksi. Täytyi yrittää hiihtää joko nopeammin kuin toiset tai tietty matka tietyssä ajassa. Ala-asteella parin tunnin liikuntatunnit olivat talvisin hiihtoa opettajan perässä, joka hiihti lenkin tuossa ajassa helposti. Hitaimmat saivat tulla perässä viimeisinä miten parhaiten taitoivat ja taisi olla ihan yhdentekevää, että miten myöhään heidän koululle palaaminen kesti, koska muistan miten koulun piha oli usein jo tyhjä liikuntatuntien jälkeen ennen kotiin lähtöä (enkä edes ollut hitain). Hiihtämisestä tuli pakkopullaa.

Peruskoulu onnistui vieroittamaan minut hiihtämisestä. En tietääkseni ole ainoa, vaan uskallan väittää edustavani huomattavan suurta osaa omasta ikäpolvestani. Jotkut ovat löytäneet hiihtämiset uudelleen vasta aikuisella iällä, omien lasten tullessa siihen ikään, milloin hiihtäminen itsellenikin oli vielä hauskaa ja vapaaehtoista. Noin 20 vuotta on aika pitkä aika olla harrastamatta hiihtämistä ja vain siksi, että koululiikunta teki sen epämieluisaksi.

Tässä vaiheessa on todettava, että itse en edelleenkään hiihdä, mutta lumikenkäilen ja se on hienoa ja antaa paremman vapauden liikkua kuin hiihtäminen, koska se ei vaadi valmiita latuja, vain paljon lunta ja vaihtelevaa maastoa. (En voi kuvitella itseäni luistelemassa suksilla räikeässä ihonmyötäisessä hiihtoasussa, jäinen räkä poskella.)

En tiedä mitä koululiikunta on tänäpäivänä, mutta aikuisella iällä olen voinut havaita, että kun en ole koskaaan ollut kiinnostunut urheilusta, niin ei ole missään elämänvaiheessa karttunut tietoa ja taitoa liikkumiseen. Esimerkkinä parin vuoden takaa koti-isänä olleessani, sain kipinän ryhtyä parantamaan elämänlaatuani ja fyysistä kuntoani. Halusin ryhtyä juoksemaan ja tavoitteeksi asetin, että jaksaisin juosta yhteenmenoon 5 kilometriä.

Ei ollut hajuakaan, että mistä pitäisi aloittaa.

Tämänpäivän hengessä turvauduin nettiin, saadakseni tietoa siitä, että miten rapakuntoisen sohvaperunan olisi harjoiteltava asettamansa päämäärän saavuttamiseksi. Löytyi jos jonkinlaisia juoksukouluja yms. ja pyrkimykseni ajankohdan sattuessa keväälle löytyi myös useista lehdistä tietoa jota hain myös kirjastosta. Ainoana muttana tuossa saatavilla olevassa tiedossa oli, että ne olivat suunnattu ihmisille, joilla oli jo ennestään kohtuullisen hyvä kunto ja jonkinlaista urheiluharrastusta taustalla. Lyhyesti tiivistäen, löydetyillä tiedoilla tähdättiin maratoneille. 

Aloituksena oli kokeilu, että kauanko ja kuinka pitkälle jaksan juosta. Tuloksena oli noin viisi minuuttia ja muutaman sata metriä, hirveä puuskutus ja syke taivaissa. 

Netistä löytyi jonkin länsirannikolla sijaitsevan kaupungin sivuilta kohtuulliset ohjeet aloittelijalle, ja niillä avuin ymmärsin, että pitää aloittaa hyvin vähän kerrallaan ja alkuun vain kävellä lyhyitä pätkiä. Lisäksi piti ymmärtää, että on hyvä pitää taukoja, alkuun lenkkienkin aikana ja sitten välipäiviäkin, että ehtii palautua.

Tuolloin kyllä tulin usein miettineeksi, että miten olisi ollut hienoa, kun olisi jo koulussa opetettu, esim. juoksuharjoittelusta jotakin ja ohjattu kehittämään omaa lihaskuntoa kotikonstein. Sen sijaan ainakin silloin, tuon tiedon saattoi saada vain, jos sattui jo lapsesta alkaen harrastaa jotakin urheilulajia jossakin urheiluseurassa. Jälkikäteen mietittyäni, armeija sentään kunnostautui kunnon kohottajana, mutta sieltäkään ei jäänyt mitään oppina mieleen vaikka kunto koheni, koska sitä vain tuli tehneeksi mitä käskettiin (ja silloiseen kuntoon nähden ilmeisen hyvin käskettiinkin). 

Pyrkimykset kohti päämäärää jatkuivat. Ja lopahtivat vähäksi aikaa, kun tulin tietoiseksi ns. penikkataudista. Tässä vaiheessa jouduin odottelemaan ja käytin aikani tiedon etsimiseen. Löytyi tietoa maksimisykkeistä ja erilaisista sykealueista. Ostin halvan sykemittarin marketista ja ryhdyin sitä käyttäen jatkamaan harjoittelua. Sykettä oli pelkällä kävelyllä vaikea saada riittävän ylös, joten hankin nololta vaikuttavat sauvat ja ryhdyin sauvakävelemään (sivuhuomautuksena, että oli muuten vaikea löytää sopivat, jotka eivät olleet vaaleanpunaiset).

Kunnolle alkoi muodostua jonkinlaista perustaa, vaikka juoksuaskeliin en ollut vielä päässytkään. Sain lahjaksi paremman sykemittarin. Jos muuten tiedätte jonkun läheisen, joka saa vastaavan kipinän, niin jos hän ei itse ymmärrä hankkia moista apuvälinettä, niin neuvokaa/ auttakaa sellaisen hankinnassa, mistä löytyy "Coach" tms. toiminto, se nimittäin on ollut paras apu mitä tähän mennessä itse olen saanut. Tämän digitaalisen päällepäsmärin avustuksella saavutin lopulta päämääräni ja kohta juoksin jo neljä kertaa viikossa tuon 5 kilometriä. Painoa oli tuolloin kuitenkin vielä jotain sadan kilon päälle, mikä kävi toiselle nilkalle raskaaksi ja palasin samoihin aikoihin töihin. Homma lässähti ja jäi vähemmälle ja painoa on taas karttunut yli entisten mittojen. Nyt olen päättänyt, että ensin hankkiudun eroon tästä kehittyneestä ulkomuodostani, että koivet kestää ja aloitan uudelleen tuon juoksuharjoittelun, kun paino on alhaisempi.

Miksi minä tästä aiheesta ja omasta kokemuksestani täällä vuodatan?

Siksi, että en usko, että olen yksin ja löytyy myös muita sellaisia ihmisiä, joille liikunta on jäänyt elämässä niin etäiseksi asiaksi, että sen pariin ei ole helppo lähteä. Ei auta sanoa, että "ei muuta kuin sukset jalkaan ja ladulle", koska se ei ole niin yksinkertaista, jos ei ole liikkunut oikein koskaan (oikein).

Paljon puhutaan esimerkiksi siitä, että miten nuorten asevelvollisten miesten kunto on nykyään heikko, mutta hyvin vähän tehdään mitään asian hyväksi edeltä. 

Työikäisten työssäjaksamista pidetään yhteiskunnallisena ongelmana, joten olisi mielestäni syytä petrata siinä, että millaiset eväät se tarjoaa liikkumiselle, kun se on ainakin aikaisemmin vaikuttanut siihen osalle päinvastaisesti, eli etäännyttänyt kokonaan liikunnan parista. Kun vielä ottaa huomioon, että jos tämänpäivän lapsilla on vanhemmat, joille 80-luvun liikuntatunnit ovat olleet myrkyä liikkumisen ilolle, niin mitä heillä on tarjota omalle jälkipolvelleen? Ja tulipa vielä mieleen, että mitähän 80-luvun koululiikunta on tullut maksamaan yhteiskunnalle välillisesti huonosti liikkuvien aikuisten myötä?

Mielestäni koululiikunnan lähtökohtan pitäisi olla yksilötason omaehtoinen liikkuminen ilman kilpailua. Opastaa siis liikkumaan omaehtoisesti omaa fyysistä hyvinvointia varten. Urheilun ja liikunnan kohdalla ei pidä mennä puurot ja vellit sekaisin, kun ainakin itse olen sitä mieltä, että ne ovat kaksi erillään pidetävää asiaa. Liikunta kuuluu vapaa-aikaan joka tarjoaa kaikille mahdollisuuksia ja onnistumisia tai vain hyvää ja virkeää mieltä. Urheilu on kilpailua, eli etymologisesti urheuden osoittamista jossa on tarkoituksena saavuttaa äärimmäisiä suorituksia joihin toiset eivät kykene. Urheilu ei anna mahdollisuuksia eritasoisten lasten(tai aikuistenkaan) onnistumisille, vaan vie pois motivaation, mikä ei ole kenenkään etu pitkällä aikavälillä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

a s

Jonkinlainen kehotietoisuus voisi olla opettamisen väärti. Himoliikunta mättää, mutta on mukava ottaa ilo irti normaaleista menoista, joista joskus hyötyliikunnan nimissä puhutaan. Ja ymmärryksen yrittäminen ravinnon suhteen, eli itsenäinen tiedon hankinta ja itsensä kuunteleminen. Maalaisjärki voi olla apuna myös.

Käyttäjän janiluopajarvi kuva
Jani Luopajärvi

Samalla angstilla vielä uimisesta.
Se on ollut ehkä ainoita liikuntamuotoja joista on saanut nauttia koulun sitä pilaamatta. No, ei sillä etteikö sekin harraste olisi jollakin tavalla torppaantunut. Verovaroin kustannetuissa uimahalleissa kun on oman kokemuksen mukaan tavannut olla aina kilpauimareita, joilla on ollut jokin erioikeus varata vähintään 2/3 uimaradoista harjoittelulleen niin, että kuntouimarit ovat saaneet jakaa sen yhden uimaradan (tai jopa kaksi). En nyt tarkoita sanoa ikärasistisena kannanottona, mutta ei siitä uimisesta mitään tule jos joutuu pujottelemaan vanhoja mummoja ja pappoja.

Sitten on vielä pyöräily. Se on mukavaa, kun vain on missä pyöräillä, eli on leveät pientareet tai jopa pyörätiet.
Pyöräilykaupunkina tunnettu Tampere* oli hetken asuinpaikkanani ja siellä esimerkiksi Hervannan ja Nirvan välillä pyöräilyreiteistä tehtiin talvisin latuja (ja varmaan tehdään niin edelleen). Ei voi olla rinnastamatta hiihtäjiä kilpauimareihin.

*pyöräilijöille ystävällisin kaupunki on muuten kokemukseni mukaan Oulu eikä todellakaan Tampere, joten heikkoa ironian poikasta väittää toista.

Käyttäjän jkas kuva
Joonas Salminen

Näin omasta kokemuksesta sanon, että asiahan on helpommin sanottu kuin tehty (koululiikunnassa). Koululiikuntahan pyrkii nykyään juuri kilpailuttomaan tilanteeseen, jossa oppilaiden omat taidot huomioidaan ja pyritään eriyttämään toimintaa sen mukaan. Yksi tavoitteista on oppilaan tutustuttaminen liikuntaan niin, että hän kiinnostuisi siitä ja jatkaisi sitä myös vapaa-ajallaan.

Esteenä on kuitenkin se, että opettaja ei ole ainoa, joka luo kilpailua oppitunnille. Vaikka opettaja haluaisikin luoda enemmän tehtäväorientoituneen liikuntatunnin niin ryhmästä löytyy aina useita kotikasvatuksen ja ympäristön kehittämiä kilpailuhenkisiä oppilaita. Onko kilpailuhenkisyys synnynnäinen piirre ihmisessä vai ympäristön vaikutusta?

Tällöin oppituntien tulee eriyttää oppilaita niin, että myös kilpailuhenkiset kokisivat oppitunnin merkitykselliseksi. Ja suurin osa nuorista haluiaisi usein myös pelata, pelata ja pelata. Pienpelit ja radat, joissa oppilaat voitaisiin eriyttää eivät voi kattaa kuitenkaan koko liikunnanopetusta. Opettaja tasapainoittelee tällöin aika ohuella nuoralla sen suhteen miten kilpailuorientoitunut tai tehtäväorientoitunut oppitunnista tulee.

Jos oppilas ei koe merkitykselliseksi jotain viitelajia koululiikunnassa ja saa siitä huonoja kokemuksia -> on todennäköistä, että hän ei sitä kiinnostu harrastamaan vapaa-ajallaankaan.

Aikuisena, kun ymmärrys ja ajatteleminen on kehittynyt sille tasolle, että ymmärtää tehdä muutakin kuin suorittaa niin saattaa taas kiinnostua jostain lajista. Motivaatiohan on kaiken liikunnan lähtökohta, ilman sitä ei voi olla toimivaa liikuntaa tai liikunnanopetusta. Sinulla on selvästi jossain vaiheessa herännyt kiinnostus ja motivaatio parantaa omaa elämäntapaasi ja se on vienyt sinut kohti tietoa siitä, miten kehittää omaa kuntoasi. Se onkin eri asia, kuinka monella nuorella tai lapsella on yhtä kehittynyt ajattelukyky ja kiinnostus siinä iässä liikuntaa ja elämäntapaa kohtaan.

Väitän kuitenkin, että aika suuri osa opettajista nykyään ainakin pyrkii tekemään asioita vähemmän kilpailullisessa hengessä, oli kyse sitten mistä oppiaineesta tahansa. Tottakai tervehenkinen kilpailu/leikittely kuuluu jokaisen elämään ehkä jossain määrin, mutta urheilu on aivan eri asia kuin koululiikunta tai liikunta yleensä. Toisaalta itse en nosta siitä karvoja pystyyn, jos puhutaan urheilusta koulussa tai harjoittelusta liikuntatunnilla, koska tärkeintä on se mitä tehdään, ei miksi sitä kutsutaan. Opettajat varmasti yrittävät kehittyä paremmiksi, mutta onko yhteiskunnassamme se suurempi ongelma?